Karaten historiaa
Paluu etusivulle


Yhdistys  Ajankohtaista  Karate info  Karaten historiaa  Treenit  Kuvat  Videot  Linkit  Yhteystiedot
Karaten merkkihenkilöitä          

Karatessa on monia eri näkemyksiä samasta asiasta, tai suorituksesta – kaikki oikeita ja samanarvoisia. Näitä

näkemyksiä kutsutaan tyylisuunniksi (ryu). Shotokan on yksi näistä tyylisunnista ja pitkälle jalostettu taistelu-menetelmä, joka pohjautuu 1700- ja 1800-lukujen aikana Shurin kaupungissa ja Tomarin kylässä Okinawalla kehitettyihin vanhoihin taistelutaitoihin. 

Puuttumatta erilaisiin urbaanilegendoihin 500-luvun vaeltelevista intialaisista munkeista, Shaolin luostarimunkkien terveysliikunnan tarpeista jne. voidaan kohtuullisella histoarillisella varmuudella todeta, että Shotokan karaten ”isä” on Sokon "Bushi" Matsumura (1796-1893).

Matsumura syntyi Shurissa ja häntä opetti Satunishi "Tode" Sagakawa. Sagakawa taas sai oppinsa Kong Su Kungilta, joka tunnettiin myös nimellä Kushanku. Hän toimi Kiinan sotilas-attaseana Okinawan hovissa. Matsumura työskenteli palveluspäällikkönä Ryukyu-saarten kuninkaan armeijan palveluksessa. Kuninkaan täytyi viettää useita kuukausia vuodessa Kyushun saarella ja hänen täytyi myös ottaa palvelusväkeä mukaansa. Näillä vierailuilla Matsumura har-joitteli Jigen-ryu-miekkatyyliä, joka oli Kyushun Satsuma-klaanin päätyyli. Matsumura lähetettiin matkalle Pekingiin 1840-luvun aikana.

Tällä matkalla hänellä oli mahdollisuus harjoitella useita eri taistelulajeja. Matsumuran taidot tekivät vaikutuksen kiinalaisiin, erityisesti hänen miekkataitonsa. Matsumuran oli vaikea selvittää isännille, että hän oli vain keskitason miekkamies japanilaisen mittapuun mukaan, ei mestari. Oli ilmeistä, että Jigen-ryu-miekkatyyli oli paljon pidemmälle kehittynyt taistelutaito kuin karate tai tode, joksi sitä silloin kutsuttiin. Palattuaan Okinawalle Matsumura alkoi systemaattisesti kehittää karatea keräämällä eri tyylisuuntien oppeja ja sekoittamalla niitä tyyleihin, joita harjoiteltiin Shurissa ja lähiseudulla. Näiden tapahtumien seurauksena hän kehitti Shuri-ten eli Shorin-ryun.

Matsumuralla oli useita edustavia oppilaita, mutta kaksi heistä on erityisen tärkeitä Shotokanin historiassa. Kummallakin oli sama etunimi Yasatune "Anko" Itosu ja Yasatune "Anko" Azato. Matsumura opetti molempia eri tavalla.

Itosulle hän opetti alkuperäistä Okinawa tode -tyyliä ja Azatolle tyyliä, jossa yhdistettiin Jigen-ryu kenjutsua ja tode-jutsua. Tämä oli mahdollista, koska Azato oli jo taitava miekkamies ennen kuin hän alkoi harjoitella Matsumuran johdolla. Itosu tutustui myös Matsumuran kaukaiseen sukulaiseen Kosaku Matsumuraan, joka oli Tomari-ten johtohahmo. Näin ollen Itosu tutustui myös Tomari-te-tyyliin. Tämän vuoksi useat Tomari-te katat päätyivät Shotokan-tyyliin.


Yasatune "Anko" Itosu (1813-1915) vaikutti ehkä eniten Shuri-te karaten kehitykseen 1800-luvun lopulla. Hän kehitti Pinan-katat, Passai-Shon, Kushanku-Shon ja kolme Rohai-kataa. Itosun tyyli oli puhtaasti okinawalainen; korkeat asennot ja lyhyet tekniikat, jotka sopivat hyvin lyhyelle etäisyydelle.  Itosun opit tuottivat useita edustavia oppilaita, kuten Gichin Funakoshi, Kenwa Mabuni, Kentsu Yabu, Choshin Chibana ja Shinpan Gusukuma.




Yasatune "Anko" Azato oli ehkä tärkein vaikuttaja Shotokan-ryun historiassa. Hän oli Gichin ja Yoshitaka Funakoshin opettaja vaikka oli selvää, että Gichin harjoitteli Itosun karatea. Tiedetään, että Azato ohjasi Gichin Funakoshin Itosun oppiin jo aikaisessa vaiheessa. Tämä siksi, että Gichin Funakoshilla oli jo nuorena nivelvaurioita, jotka rajoittivat hänen notkeuttaan ja nivelliikkuvuuttaan. Azato onnekseen kuului Okinawan ylimystöön ja saattoi näin omistaa elämänsä taistelutaidoille - karatelle ja kenjutsulle. Eräs periaate, johon Azato perinpohjin tutustui, oli perustekniikan käyttö täysin eri tavalla kuin perinteisessä Shorin-ryussa.  Edellämainittu kehitys johti niiden teknisten tunnusmerkkien syntyyn, joista Shotokan-ryu tunnetaan - tekniikka ja sovellukset läheisesti liittyen Jigen-ryu kenjutsuun.

Shotokan-ryussa tunnusmerkillisesti perustekniikka tehdään pitkistä, dynaamisista seisonnoista kehon vahvistamiseksi. Voima haetaan suuria liikeratoja hyväksi käyttäen, esim. lantion rotaatio, vastavoima jne...

Kehittyäkseen on myös harjoiteltava tekniikkaa monipuolisesti eri seisonnoista esim. käyttäen pienempiä liikkeitä, jotka eivät ole vastustajalle niin ennalta arvattavissa.

Asennon tulisi aina olla sellainen, että tekniikan tekemistä voidaan jatkaa luonnollisesti, esim. tekniikat joissa joudutaan alttiiksi haavoittumiselle tai saattavat tekijän heikkoon asemaan taistelussa ovat käyttökelvottomia.

Kaikki em. ideat tulevat Jigen-ryu kenjutsusta, mutta ilmiselvää on myös se, että etäisyys (ma-ai) on peräisin miekkataidoista. Okinawan karaten - Shuri-te ja Naha-te - lähietäisyyden sijaan Shotokanin taisteluetäisyys on sama kuin kendossa. Itse asiassa kilpailusäännöt perustuvat kendoon; ensimmäiset kilpailusäännöt suunnitteli Hidetaka Nishiyama 1950-luvulla ja ne perustuvat kendon sääntöihin. Tämän huomion teki mestari Teruo Chinen Jun Do Kan Goju-ryu -tyylistä, joka näki japanilaista karatea oppilaana Takushokun yliopistossa Tokiossa.

Shotokan-ryun tekniikat ovat sopivia tämän etäisyyden taisteluun. Nykyisin useimmat japanilaiset tyylit harjoittelevat tältä etäisyydeltä tullen näin lähemmäksi Shotokania kuin alkuperäistä tyyliään. Itse asiassa eräs nykyajan tärkeimmistä Okinawan mestareista totesi nähdessään Shotokan-, Wado-, Shito- ja Goju-kilpailijoita Japanissa, että kaikki ovat kuin samasta koulusta.

Koko 30-luvun Japani eli sotataloutta. Mantshuria vallattiin vuonna 1932, sota Kiinan kanssa alkoi 1936 ja lopuksi vuonna 1941 Pearl Harbor sekä ajautuminen suureen tyynenmeren taisteluun. Monet karatekat sijoitettiin meren taakse, nuorten oppilaiden vaihtuvuus oli suuri ja menetykset raskaita.

Shotokan dojo tuhoutui pommi-iskussa keväällä 1945. Elämä oli kovaa ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina eikä sensei Funakoshi ollut juuri karaten kanssa tekemisissä tuona aikana. Funakoshi muutti Kyushulta takaisin Tokioon vaimonsa kuoleman jälkeen 1947. Junamatkan aikana kaikilla asemilla oli hänen entisiä oppilaitaan esittämässä surunvalittelujaan jotka saivat vanhuksen silmiin kyyneleet. Sodassa oli kaatunut monia hyviä karatekoita.

Karatelta kului joitakin vuosia sodasta toipumiseen ja tämän jälkeen lajin kehitys oli nuoremman sukupolven käsissä. Funakoshi oli Shotokan karaten keskushahmo, mutta tuohon aikaan hän oli jo 80-vuotias eikä voinut ottaa enää kovin aktiivista roolia, mutta hänen rakkautensa lajiin säilyi ja hän opettikin aina kun siihen kykeni. Hän opetti rajoitetusti Wasedassa, Keiossa ja satunnaisesti ehkä muissakin yliopistoissa. Hänen tuntinsa Wasedassa olivat lauantaisin ja kävijämäärä oli olematon. Kehitys oli mennyt eteenpäin ja vain harva nuorempi harjoittelija halusi saada opetusta 80-vuotiaalta vanhukselta etenkin kun hän oli kiinnostunut vain katasta, ja nuoret halusivat harjoitella mieluimmin kumitea. Jossakin vaiheessa Tsutomu Ohshima otti käyttöön säännön jonka mukaan oppilaat eivät voineet tulla vyökokeisiin elleivät he olleet osallistuneet Funakoshin tunneille. Näin Funakoshin tunneilla kävi enemmän oppilaita, tosin vastahakoisesti.

Sodan jälkeisenä aikana monet budokat kokivat lajiensa harjoittelun tuovan heidän elämäänsä sisältöä, se oli myös jotakin hyvin japanilaista. Vuonna 1954 pidettiin budolajien suurnäytös Tokiossa. Näytökseen osallistuivat kaikkien lajien parhaimmat kuten Mifune (judo), Nakayama (Kendo) ja jo 86-vuotias Gichin Funakoshi joka sai valtavat aplodit. Kun hän saapui korokkeelle, nousi yleisö seisaalleen osoittamaan suosiotaan.

Funakoshin kuoleman jälkeen vuonna 1957 japanilaisessa karate-elämässä tapahtui muutoksia. Heti sodan jälkeen Shotokanin ryhmä oli hajallaan ja kykeni järjestäytymään joidenkin vanhempien harrastajien voimin vasta 40-luvun lopulla. Silloinkin alku oli hapuilevaa. Mielenkiintoisessa artikkelissaan (Fighting Art International No 51) Hidetaka Nishiyama muistelee että monet vanhat konkarit olivat unohtaneet katoja ja he kokoontuivat usein yhteen kar-tuttamaan tietojaan. Kuitenkin sellaisten ihmisten, kuten Genshin Hironishi, sitkeiden ponnistelujen jälkeen eri Shotokan ryhmät yhdistyivät ja niin Japan Karate Association (JKA) perustettiin vuonna 1949.

Hironishi ja Shigeru Egami perustivat Shotokain. Hänestä tuli sen presidentti ja Egami otti vastuun teknisestä kehityksestä. Hironishi oli Funakoshin lempioppilaita ja hän opetti Shotokan dojolla sodan viimeisinä vuosina. Vuonna 1937 alkaneen Kiina-Japani sodan aikana hän osallistui taisteluihin Kiinan rintamalla. Hän oli tarvikeupseeri, mutta sosialistisen taustansa vuoksi hän joutui palvelemaan rivimiehenä. Kuitenkin sitkeän luonteensa ansiosta hän lopulta yleni kersantiksi. Palatessaan Japaniin 1943 häntä pyydettiin opettamaan Shotokan dojolle.

JKA perustettiin siis 1949. Alkuperäisessä JKA:ssa Isao Obata oli puheenjohtaja, Kichinosuke Saigo presidentti. Masamoto Takagi kuului hallitukseen ja Masatoshi Nakayama toimi päävetäjänä. Gichin Funakoshin rooli oli toimia lähinnä kelakuvamaisesti "kunnia-päävetäjänä". Koska liitto oli yhdistänyt monia eri Shotokan tyylin ryhmiä, olivat ristiriidat ilmeisiä. Jokaisella kampuksella oli hieman oma versionsa Shotokanista ja ongelmia esiintyi esimerkiksi vyökokeissa jos arvostelijoiden joukossa oli eri yliopistojen ohjaajia.

Amerikkalaisessa Black Belt lehdessä oli ("A New Day in Karate", 10/1965) artikkeli joka valaisi JKA:n varhaisvuosien ongelmia. Siinä kerrottiin eri yliopistojen "Vanhojen Poikien Kerhoista" ja niiden erilaisista lähestymistavoista karateen. Monet johtopaikat JKA:ssa menivät Takushokun yliopistolle (Nakayama, Takagi ja Nishiyama). Sen sijaan henkilöt, kuten Obata ja Saiko jäivät syrjään mielipiteineen joiden mukaan karaten opettaminen tulisi olla pääasiassa palkatonta toimintaa. Takushokun karatekat saivat palkkaa ja heidän lähestymistapansa oli muutenkin kaupallisempi.

Olivatpa syyt mitä hyvänsä, Hosein ja Wasedan ryhmät erosivat alkuvuonna 1950 ja sitten 1953 tai -54 lähtivät myös Obatan ja Keion ryhmät. Jäljelle jäänyt liittoutuma oli silti vahva ja se muodosti perustan nykyiselle JKA:lle (vuoteen 1987 saakka jolloin JKA, Nakayaman kuoltua, hajosi kahtia.

Koska JKA:ssa oli nyt enemmän liikemiesmäisesti ajattelevia henkilöitä kuten Masatoshi Nakayama, Teryuki Okazaki ja Kimio Ito, siellä katsottiin enemmän tulevaisuuteen kuin nykyhetkeen ja näin heidän toimintansa seurauksena syntyi nykyinen Shotokan tyylisuunta. Heidän ideoimanaan alkoivat ohjaajakoulutukset vuonna 1956, joiden kolme ensim-mäistä opettajaa olivat Kanazawa, Mikami ja Takura.

Nämä kolme jakoivat myös palkintosijat JKA:n mestaruuskilpailuissa jotka pidettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1957. Kanazawa oli tuon käänteentekevän kilpailun voittaja. Tuota tapahtumaa pidetään  nykyisen urheilukaraten alkuna. JKA on pystynyt pitämään kilpailun tasapainossa muiden osa-alueiden kanssa (kihon, kata) ja tarjoamaan "jokaiselle jotain karatea".

JKA on yksi monesta Shotokanin ryhmittymistä mutta voidaan kuitenkin sanoa että mikään näistä ei harjoittele Funakoshin tavalla, jonka hän esittelee kirjansa "Karate-Do Kyohan" ensimmäisessä painoksessa. Tämä oli odo-tettavissa, ajat muuttuvat ja karatenkin on mentävä eteenpäin. Kuitenkin, esimerkiksi Masatoshi Nakayama, joka toimi JKA:n päävalmentajana, oli Funakoshi sensein oppilas vuosina 1932 - 1937, joten hänen karatensa pohjautui Funakoshin opetuksiin. Muutokset joita näemme modernissa JKA:ssa ovat luonnollisia seuraamuksia joita aika ja uudet sukupolvet tuovat tullessaan. Siitä huolimatta nykypäivän katat ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia kuin "Kyohanin" toisessa painoksessa (1958). 

Gichin Funakoshi jätti kaksikymmentä ohjetta. Näin tehdessään hän ehkä ajatteli edeltäjäänsä Ankoh Itosua (joka kirjoitti "10 opetusta") ja eri kenjutsu mestareita jotka kirjasivat ylös opetuksensa tämän muotoisina. Funakoshin elämänohjeet muistuttavatkin hyvin paljon juuri noita kenjutsun kirjoituksia. Funakoshi uskoi karaten tiehen (Do), mutta enemmänkin siinä merkityksessä kuin Zen pappi Takuan (1573 - 1646) kirjoittaa: "Buddhan laki tarkkaan ottaen on yhdenmukainen maallisen olemassaolon lain kanssa.

Tie on vain käytännöllistä (ei teoreettista)." Mestari Funakoshi ei kuulunut niihin joka selittivät kaiken metafysiikalla; hän oli hyvin käytännöllinen ja seurasi Konfutsen opetuksia, joissa ei koskaan puhuttu suurista mysteereistä tai hen-gellisistä asioista. Funakoshi oli Konfutsen tapaan kiinnostunut todellisesta elämästä, ihmisten maailmasta, ideoista ja tapahtumista."

Funakoshin ohjeet eivät siis näin ollen ole ainoastaan hänen näkemyksensä karatesta - sen sosiaalisista ja moraalisista taustoista, vaan se sisältää myös teknisiä ja itsepuolustuksellisia periaatteita sekä ohjeita siitä kuinka lajia voidaan soveltaa jokapäiväiseen elämään.